Me olemme kaikki omalla matkallamme

Sieluni matka


Haluan hieman avata omaa matkaani lyhyesti. 

Minä en ole koskaan tuntenut kuuluvani oikein mihinkään. En kaupunkiin, yhteisöön, sukuuni, taloon tai kotiin, kylään.

Olen etsinyt itseäni oikeastaan koko elämäni, siihen saakka kun täytin 30 vuotta. Kokeilin erilaisia ammatteja ja viihdyin parhaiten eläinten kanssa tai asiakaspalveluammatissa. Olen ollut herkkä syntymästäni saakka, mutta herkkyyteni vain kasvoi kasvamistaan, mitä enemmän tulin tietoiseksi hengestä sisälläni.

Minulla on ensimmäisiä muistikuvia henkien läsnäolosta ja ilmentymisestä jo lapsena. Näin heidät ihan paljain silmin, eikä asiassa ollut mielestäni mitään ihmeellistä. Minulta kuitenkin puuttui tuki, jollaista olisin ehdottomasti kaivannut jo taaperona. Jonkun, joka olisi sanonut että se on ihan ookoo nähdä kuolleita. Kukaan ei kuitenkaan osannut auttaa minua käsittelemään kykyäni, ja leikki-ikäisenä se sulkeutui hiljaa.

Minun lapsuuteni...niin, näin ja koin asioita, joita lapsen ei olisi kuulunut nähdä tai kokea. Muistan täysin erään talviyön, kun oli pakkasta 20 astetta, juoksin äidin kanssa naapuriin pelkkä yöpaita päällä soittamaan poliisit, kun isä riehui humalassa. Muistan äidin turvonneet kasvot ja umpeen muurautuneet silmät, kun istuin sairaalahuoneen lattialla piirtämässä. Muistan edelleen sen nuoren mieshoitajan kysyvän minulta piirtämisestä.

Ja muistan sinipukuisen miehen kysyneen minulta, kumman luona haluan asua jatkossa. Hän oli poliisi.

Päiväkoti-ikäisenä opin karkaamisen taidon ja otin jalat alleni joka kerta, kun hoitajilta silmä vältti. Hain jotakin, mitä ei ollut tässä maailmassa, olemassa ollenkaan, kenellekään muulle, paitsi minulle.

Koulussa minulla oli uhrin viitta, ja minua kiusattiin yläasteelle saakka. Yläasteella puin ylleni kuitenkin naamion, jonka riisumiseen meni aikaa. Kiusaaminen loppui, kun minusta tuli "kovis". Kaikki kipeät sanat puin siihen "koviksen" naamioon ja sulkeuduin.

Kiusaaminen jatkui edelleen nuorena aikuisena. Narsistista tuli minulle hyvinkin tuttu. Se aika jätti sieluuni syvät arvet ja kipeät haavat sydämeeni, jotka vain ruokkivat uhriuttani entisestään. Hän kyllä tiesi, mistä etsiä heikoimmat kohtani, mistä löytyisi kipupiste. Vasta myöhemmin ymmärsin, että hän peilasi minua ja yritti omalla uhriudellaan saada minua oivaltamaan oman uhrin viittani.

Nuorena aikuisena suljin kykyni tietoisesti pois. Olin paljon hevosten parissa ja jatkuvat lähentely-yritykset hengiltä alkoivat haitata harrastusta eläinten parissa. Jos olin hetkenkään meditaalisessa tilassa esim ratsastuksen aikana, keskittymiseni herpaantui ja seurasi putoaminen suuren eläimen selästä. Tunsin, miten minua seurattiin, kun illalla yksin ruokkimassa hevosia. Koin silloin että oli parasta tehdä se, että saisin olla "normaali".

Minusta tuli äiti 26 vuotiaana. Sain kaksoset. Äitiys on opettanut minulle paljon, mutta se on ollut minulle myös äärimmäisen suuri varjo, jonka nimi on "täydellinen äiti". Tunsin, etten koskaan riittänyt ja tein omasta mielestäni paljon virheitä. Tätä tahditti narsistin kapula, joka löi tahtia.

Lapseni olivat alle neljä vuotiaita, kun ajoin hirvikolarin. Muistan kolarin kaikki vaiheet piiruntarkasti. Pellit rusentuivat suuren hirven painosta kuin paperi ja auton lasit lensivät syliini. Maistoin veren huuliltani, jotka lasinsirpaleet olivat rikkoneet. Vielä puoli vuotta tapahtuman jälkeenkin heräsin öisin omaan huutooni ja siihen rysäykseen.

Kolarin käsitteleminen vei aikaa. Vaikka selvisin fyysisesti lähes vammoitta, henkiset vammat olivat laajat. Jotenkin löysin kolarin syvemmän merkityksen ja syy-yhteyden. Kolari oli viesti minulle, että ota elämäntehtäväsi vastaan. Niin minä tein, eikä sen jälkeen ole ollut paluuta entiseen.

Tuli muutto toiselle paikkakunnalle, joka käynnisti minussa sisäisen prosessin. Minä tein henkisesti kuolemaa, samalla kun yritin aloittaa uutta elämää. Vanha minäni piti kuolla, jotta pystyin syntymään jälleen, auttajaksi.

Aloin todellakin havahtumaan siihen, että minulla oli kyky kommunkoida kuolleiden kanssa. Minusta tuli meedio ollessani 30 vuotias. Psyykkisten aistien lisäksi minulle kehittyi erityisherkkyys, joka ilmenee fyysisesti esimerkiksi aistiherkkyytenä ja intuitiivisena luovuutena.

33 vuotiaaksi henkinen kehitykseni oli nopeaa, ja sanonkin olleeni henkisellä moottoritiellä, jossa ei ole nopeusrajoitusta ja siinä on neljä kaistaa yhteen suuntaan.

Aloin tuntea enkelten läsnäolon, ja pian kohtasin ensimmäistä kertaa oman henkioppaani. Oppaita tuli lisää sitä mukaa, kun henkisyyteni kasvoi.

Lyhyttä tarinaa minusta ja kehityksestäni ei saa, siksi olen kirjoittamassa ensimmäistä kirjaani. 

Nykyään olen kaksosten äiti. Mutta myös näkijä, shamaani ja meedio. Näkijä minusta tuli 31 vuotiaana, kun aloin kanavoida ihmisille heidän edellisiä elämiään. Varjotyöstä kiinnostuin vasta 33 vuotiaana ja olen tutustunut siihen koko tähänä astisen elämäni.

Minulla on ollut monia ihmisopettajia, joille olen koko sydämestäni kiitollinen. Minua ovat opettaneet ja opettavat edelleen monet kollegani; näkijät, noidat, parantajat, meediot ja energiahoitajat. Rinnallani kulkee myös lukuisa joukko henkiauttajia, joita ilman en olisi nyt tässä.

Minä olen ihan tavallinen, suomalainen nainen, jolla on herkkyys. Olen vanha sielu, indigo, uudisraivaaja, joka ei ole koskaan tuntenut kuuluvansa mihinkään. Haastan yhteiskunnan asettamat normit, enkä ole enää mistään päin yhteiskunnan silmissä normaali. Tallaan omaa polkuani.

Nyt minä tiedän paikkani tässä maailmassa, enkä ole enää eksyksissä. Olen löytänyt Itseni, joten minun ei tarvitse etsiä enää. Olen kotona.